Kuten huomaa, ei riitakysymystä kuolemasta ole voitu ratkaista vaan sentähden, että se on liikkunut väärän subjektin ympärillä, maallisen ihmisen, aistillisen tajuntamme esineen ympärillä. Siinä tapauksessa täytyy materialismin päästä voitolle. Jos sitävastoin kuolemattomuus rajoitetaan transcendentaaliseen subjektiin, täytyy materialismin joutua häviölle; sillä tämän kysymyksen tunnustaminen siltäkin taholta on vain ajankysymys, koska tosiasioita ei voida iankaikkisesti kieltää. Uskonnon vanha sieluoppi on, niin hyvin kuin materialismikin, jättänyt huomioon ottamatta transcendentaalisen subjektin ja sentään se olisi voinut vedota raamattuunkin tämän subjektin suhteen. Ensiksi siinä sanotaan: "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi".[56] Odottamatta sanotaan taasen myöhemmin: "Ja Herra Jumala teki ihmisen maan tomusta ja puhalsi elämänhengen hänen sieramiinsa ja niin tuli Ihmisestä elävä olento".[57] Edellisen voi etsimättä selittää transeendentaalisen olemisen aluksi, jälkimäisen maallisen olemisen aluksi.
Hypnotisoi ja somnambulismi todistavat, että meidän tajuamattomassamme piilee voimia ja ominaisuuksia, joiden käyttämisestä, niin, joiden olemassa olosta meidän aistillinen tajuntamme ei mitään tiedä, koska meidän tajuntamme on ruumiillinen tajunta, mutta nämä voimat eivät ole sidotut ruumiiseen. Kun somnambuli herää, s.o. tulee ruumiilliseen tajuntaansa, niin ei hän muista mitään siitä, mitä hänelle on tapahtunut, ja tämä osoittaa, ettei hänen tajuntansa tämän tilan kestäessä ollut ruumiillinen. Sillä on todistettu, ettei meidän itsetajuntamme koske koko meidän olentoamme. Edelleen todistaa spiritismi, että nämä tajuamattoman transcendentaaliset voimat ja ominaisuudet ovat tulevaisen maailman voimia, minkä jo edeltä saattoi odottaa. Ne ovat meille tajuamattomat; mutta tämä ei voi mitenkään olla niin ymmärrettävä, että nämä voimat näyttäytyisivät ainoastaan jännityksen ja toimettomuuden tilassa. Ennemminkin nämä ovat asetetut varsinaiseen voimajärjestelmään aivan samalla tapaa kuin meidän maallisen olentomme voimat, mitkä tajuamme, ovat järjestetyt näkyväisessä maailmassa. Tämä voimajärjestelmä, johon me tajuamattamme kuulumme, on henkien maailma. Tässä henkimaailmassa me luonnollisesti tulemme olemaan kuoleman jälkeen, sillä me olemme siellä nyt jo. Toisella puolella oleva maailma ei siis ole toinen paikkakunta, vaan ainoastaan jotain toisella puolella meidän tajuntaamme; ja koska tajuntamme on koottu niistä vaikutuksista, joiden ärsytysvoima on tarpeeksi suuri huomataksemme, saattaa myöskin sanoa, että toisella puolella oleva maailma on vain jotain toisella puolen käsityskynnystä.
Ainoastaan jos ihminen samalla haavaa elää tässä ja toisessa maailmassa, on ymmärrettävää, että ne voimat, joiden perustuksella me nyt jo tajuamattamme olemme henkiä, poikkeustapauksissa kohotetaan ylitse käsityskynnyksen ja astuvat meidän kokemukseemme kuten esim. somnambulien kaukonäkeminen ja kaukovaikutus. Edelleen on ainoastaan tällä tavoin ymmärrettävää, että nämä voimat olennoltaan näyttäytyvät samoiksi kuin me spiritismissä opimme tuntemaan ruumiista vapautettujen sielujen voimina. Tästä voivat spiritistit oppia, että he käsittävät vain puoleksi ihmisen, elleivät he — kuten valitettavasti on tavallista — tutki somnambulismia. Ja materialistit voivat puolestaan tästä oppia, että he — koska eivät tutki spiritismiä eikä somnambulismiakaan, yleensä eivät käsitä ihmistä.
Ylipäätään saattaa sanoa, että materialismin ratkaisu inhimillisen olemisen arvoituksesta on hyvin toivoton, transcendentaalisen sielutieteen ratkaisu paljo toivorikkaampi. Korvatakseen tätä toivottomuutta puhuu materialismi suvun elämisestä. Alituisessa kehittymisessä ihmiskunta kulkee kohti tilaa, jonka saatamme ajatella lopullisesti kohoavan kultaiseen aikakauteen saakka. Yksityisen tehtävä on avustavana silmukkana vaikuttaa tässä ihmiskunnan kehityshistoriassa.
Mutta tämä lohdutus ei siedä lähempää tarkastusta. Huolimatta siitä, että suvutkin kuolevat, on mielivaltainen teko pysähtyä tutkimuksissaan bioloogiselle kannalle. Luonnontutkijana täytyy materialistin asettautua korkeammalle, tähtitieteelliselle näkökannalle. Tulee aika, jolloin maa isotermien[58] siirtymisen kautta navoilta päiväntasaajaa kohti käy asumattomaksi. Vaan myöhemmin maa pirstoutuu meteoriittijoukkioksi ja hyökkää aurinkoon. Vaikkapa ihmiskunta siis saavuttaisikin kultaisen aikakauden, puuttuu siltä kuitenkin perillinen. Mikä kerran on auttamattomasti loppuva on kaikessa tapauksessa tarkoituksetonta. Materialistiselta kannalta katsottuna tekee yksilön kuolema hänen edellisen elämänsä yhtä tarkoituksettomaksi kuin ihmiskunnan loppuun kuoleminen tekee koko sen edellisen sivistyshistorian tarpeettomaksi. Millään kehityksen kohdalla ei voi olla tarkoitusta eli päämäärää, ellei sen loppukohdalla ole lopputarkoitus.
Tosin alkaa — tähtitieteen kannalta katsoen — leikki aina uudelleen; aurinkokunnat hajoavat kosmillisiksi usviksi ja näistä syntyy jälleen aurinkokuntia. Mutta bioloogisen ja historiallisen kehityksen tuloshan kaikessa tapauksessa menee hukkaan. Tarkoitukseton ei muutu järjelliseksi siitä, että se alati uudistuu. Taiteilija, joka yhä uudelleen hävittää työnsä, ei ansaitse ihailua, vaan olisi suljettava hourujen hoitolaan, ja sitä enemmän kuta nerokkaampia hänen taideluomansa ovat. On siis pelkkää korupuhetta, kun materialismi koettaa herättää innostustamme luonnon suuruudelle. Omien edellytyksiensä mukaan sen ennemminkin pitäisi katsella luontoa aineellistuneena mahdottomuutena.
Aivan toisin meidän näkökannaltamme. Tämä ainoa tosiasia — kuolemattomuus — liitettynä mailmanmuodostelmaan, muuttaa maailman mahdottomuudesta suuremmoisesti suunnitelluksi laitokseksi. Maailman suhteen pitää nimittäin paikkansa sama kuin meidän itsemmekin suhteen. Samaten kuin me olemme aineellistumia yliluonnollisista olennoista, niin on koko näkyvä maailma aineellistuma yliaistillisesta maailmasta ja on siis maailmalla — samaten kuin itsellämmekin — molemmat olemistavat samalla haavaa. Meidän arvostelumme näkyväisestä maailmasta ei siis koske koko maailmaa, ja vaikka me tässä arvostelussamme olisimmekin pessimistejä, saattaisi sen kuitenkin lausua ainoastaan sillä ehdolla, että meidän näkökantamme yksipuolisuus luultavasti on johtanut meidät yksipuoliseen arvosteluunkin, joka saattaisi muodostua melkoisen toisellaiseksi, jos meille olisi suotu kyky katsella molempia maailmanpuoliskoita samalla haavaa.
Vaan nytpä ei näkyväinen maailma — yksipuolisestikaan katseltuna — suinkaan pakoita meiltä pessimististä tunnustusta. Tosin kestää ijankaikkista maailmoiden kiertokulkua ja koko luonnossa tulee ennemmin tahi myöhemmin loppu jokaiselle bioloogiselle ja historialliselle kehitykselle. Vaan ainoastaan materialistille tämä on ijankaikkisesti itseään matkiva mahdottomuus ja ainoastaan pessimistisen panteistin täytyy siinä nähdä vähintäin ohimenevä, Jumalan itsemurhaan päättyvä mahdottomuus. Mutta meille, jotka vaan tuomme kuolemattomuuden jälleen tähän maailmoiden kiertokulkuun, luonnon näennäinen itsetarkoitus muuttuu ainoastaan välikappaleeksi tarkoitukselle. Kiertokulku koskee vain luonnon ulkonaista näyttämöä eikä se ole oma tarkoituksensa, vaan on sen tarkoituksena ijankaikkisessa vaihtelussa synnyttää elämää. Vaan tämä ijankaikkisesti uudistuva bioloogisten kehitysten keskeytyminen koskee taasen ainoastaan aineellista elämänpuolta; mutta pääpaino on eri yksilöjen yliaistillisella elämänpuolella ja ainoastaan tästä — olentojen alituisesta kehittymisestä ja heidän tajunnastaan näkyväisessä maailmassa — luonto huolehtii, sekä siitä, ettei yksilöiltä vaivan palkka näkymättömässä maailmassa menisi hukkaan. Eikä se menekään hukkaan. Mitä elämässämme olemme saavuttaneet, sen me saamme pitää. Se häviää meiltä vain optillisesti, sen tulokset siirtyvät tajuamattomaan. Mekaanilliseen taitavuuteen pyrkiessämme me alamme tajutuilla verkallisilla ja kömpelöillä liikkeillä, mitkä vähitellen muuttuvat tietämättömiksi, nopeiksi ja sujuviksi. Samaten muuttuvat tajutut ajatuksemme tietämättömiksi kyvyiksi, siveelliset teot siveellisiksi taipumuksiksi, ja pidättäytyminen epäsiveellisistä teoista heikentää epäsiveellisiä taipumuksia. Vaivojemme ja kärsimystemme tuloksen perijän me siis kannamme omassa itsessämme. Meidän taipumuksemme kulkevat siis perintönä kahteen suuntaan: itsellemme, mikäli me kuulumme näkymättömään maailmaan, s.o. transcendentaaliselle subjektille; jälkeläisillemme näkyväisessä maailmassa, joihin meidän taipumuksemme siirtyvät, joten toisiaan seuraavissa sukupolvissa yksityiset elävät sivistyspyrinnöille yhä sopivammassa ympäristössä, mikä taasen vuorostaan koituu heidän transcendentaalisen luontonsa hyväksi, alentaen sivistyshistorian toisasteiseksi tarkoitukseksi.
Elämällä on siis yksilöllinen tarkoitus, mutta tämä tarkoitus on transcendentaalinen. Tarkoitus on olemassa koska perillinenkin on olemassa. Tarkoituksellinen on myöskin ihmiskunnan sivistyshistoria, mutta lopuksi taasenkin ainoastaan yksilön transcendentaalisen luonnon vuoksi. Edelleen ei tarkoitus eli päämäärä ole ainoastaan maallisen kehityksen bioloogisessa ja historiallisessa loppukohtauksessa, vaan täyttyy se pitkin koko kehitysjaksoa. Vaikkapa vaan historialliset sivistysaallot aina jälleen asettuvat ja paikkaa vaihetellen uusia aaltoja kohoaa, vaikkapa vaan taivaankappaleet menevät pirstaleiksi ja aurinkokunnat häviävät, ei kehityksen tulos kumminkaan ole joutunut hukkaan. Transcendentaalinen tarkoitus on alusta loppuun toteutunut ja lopun kera on lopputarkoituskin saavutettu. Ainaisella vaihtelulla näkyväisessä maailmassa on pysyvä tulos näkymättömälle. Näkymättömässäkin maailmassa ja meidän näkymättömän olentomme hyväksi tapahtuu siis kehitystä, koska meidän näkyväisen elämämme tulos on siihen imeytynyt.
Mutta koska meidän elämäntyömme täten menee perintönä kahteen suuntaan, transcendentaaliselle subjektille sekä maallisille jälkeläisillemme, niin saattaa kysyä, tulevatko maallinen ja transcendentaalinen kehitys aina pysymään välikappaleena ja tarkoituksena vai lienevätkö ne määrätyt yhdistymään. Toiselta puolen on nimittäin meidän tajuamattomamme ja se mitä elämämme tuloksesta liitetään tähän tajuamattomaan meidän sielumme omaisuutta. Toiselta puolen on tämä tajuamaton se lähde, mistä biolooginen muutostapahtuma alati ammentaa. Elämänmuotojen bioloogisessa kehityksessä saavutetut ominaisuudet säilyttää nimittäin organiseerava sielu, säteillen sieltä bioloogiseen muunnokseen ja tuottaen
yhä korkeampia muotoja. Vielä on tajuamaton historiallisen muunnoksen lähteenä. Älylliset ja siveelliset taipumukset säilyvät nimittäin ja kehittävät sivistyshistoriaa. Tämän muunnoksen lopputarkoitus olisi siis, että sielun omaisuus yhä enemmän virtaisi hänen maalliseen ilmiömuotoonsa, jos on tarpeellista myöskin reinkarnatsioonin kautta; että maa siis vihdoinkin synnyttäisi olennon, jossa transcendentaalisen subjektin omaisuus ilman tähteittä olisi yhdistetty siihen mikä hänen maalliseen ilmiömuotoonsa kuuluu ja kaikki tajuamaton olisi yhdistetty tajuttuun. Sellainen olento yhdistäisi siten itseensä meidän molemmat luontomme, mitkä käsityskynnys vielä toisistaan eroittaa.
Että transcendentaaliset voimamme ovat meille tajuamattomat, todistaa selvästi, ettei niillä ole mitään tekemistä ruumiillisuuden kanssa, sillä meidän tajuntamme ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen, eikä kuoleman kanssa, sillä kuolemakin ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen. Tämän tällaisen tulevaisuuden olennon, joka kenties kerran asustaa maata ja on omaava luonnollisella tavalla meidän vielä transcendentaaliset ominaisuudet, ei enää tarvitseisi kestää syntymisen eikä kuoleman vaivoja. Se ei olisi kuolemalle alamainen, koska sielu järjestävänä prinsiipinä olisi tässä yhdistetty ruumiillisuuteen eikä enää seisoisi tämän vastassa omana tuotteenaan. Mutta älkäämme tämän yhteydessä ajatelko nykyisen ihmisen ruumiillisuutta vaan sellaista elämänmuotoa, mihin biolooginen kehitysmuunnos silloin lienee kohonnut. Sellaisessa olennossa olisi ruumiillinen yhdistetty henkiseen puoleen, koska ruumiillinen yhäti enemmän on kohonnut henkisyyteen ja henkisyys yhä enemmän tulvailee ruumiillisuuteen. Molempien olemistapojen samanaikaisuus antaisi silloin tilaa niiden yhteensulautumiselle. Aatteen kirkastetusta ruumiillisuudesta, s.o. aineellisen ja henkisen olennon yhdistymisestä, keksi Schelling. Ajattelematta meissä jo olevaa samanaikaisuutta hän puhuu —
"Klarassa"[59] keskustelun lopussa sekä "Ilmestyksen filosofiassa"[60] — kolmesta toisiaan seuraavasta tilasta. Tämän yhdistymisen, jota hän vertaa kristinopin "lihan ylösnousemiseen, hän odottaa tapahtuvan jonkun "murroksen" kautta, vaikka sitä itse asiassa onkin aina elämän ensi alusta saakka valmisteltu tuon yhtä verkkaisen kuin alituisen käsityskynnyksen alentamisen kautta, jotenka juuri transcendentaalinen elämänsisältö yhdistetään maalliseen.
On kysymyksiä, joiden syvyys ilmenee siinä, että niiden ratkaisusta säteilee valoa laajalti yli niiden omien rajojen. Vaikkapa jätämmekin sikseen kysymyksen, ovatko meidän molemmat olemistapamme aijotut kerran yhteen sulautumaan, asettaa kuitenkin kuolemattomuusongelma jo tässä ratkaisussaan ihmisellisen olemisen ja sivistyshistorian merkityksen aivan toiseen valoon kuin tätä ennen. Ihmisen olemisen olemiskysymystä ratkaistaessamme me olemme siis tulleet kappaleen matkaa lähemmä maailmanarvoitusta. Ja kun sekä materialistinen että panteistinen ratkaisu saattavat meidät mielialaan, joka vaihtelee syvästä epätoivosta ivanauruun, antaa meille sitävastoin ongelman syventyminen — tieto siitä, että meidän yksilöllisyytemme juuri on toisella puolen käsityskynnystä, tajuamattomassa eikä tajuttavassa — sellaisen maailmankäsityksen, jonka perusteella me kernaasti otamme hartioillemme maalliset tehtävämme, katsellen elämän kärsimyksistä eteenpäin lohdulliseen perspektiiviin. Materialismi ja panteismi sitävastoin vaikuttavat vain lamauttavasti yksilöön ja siten myöskin sivistyksen kehitykseen.
Mutta syventymällä ihmisen olemiskysymykseen me olemme samalla ehdottomasti joutuneet ratkaisemaan maailman arvoitusta emmekä ole enää pakoitetut julistamaan olemisen järjettömyyttä. Jos meillä itsellämme on taipumusta edistymiseen tiedoissa ja siveellisyydessä, niin täytyy — koskapa me varsin tärkeänä osana kuulumme luontoon — itse maailman olla henkinen ja siveellinen ongelma. Ja samaten kuin me olemme ainoastaan aineellistuma yliaistillisista olennoista, samoin on koko luonto aineellistuma yliaistillisesta maailmasta. Että aineellinen maailma olisi syntynyt tyhjästä, saattaa kyllä suullaan lausua, vaan ei aivoillaan ajatella; mutta sen me saatamme mahdolliseksi ajatella, että selittämättömän sattuman voimasta — sanottakoon sitä syntiinlankeemukseksi tahi miksikä tahansa — yliaistillinen maailma tahi osa siitä on joutunut aineellistuttamisen virtaan samaten kuin yksilö syntymässä. Saattaisi niinikään sanoa, että tämä aineellistuminen voisi vetäytyä takaisin samaten kuin meidän aineellinen olemisemme, joten maailman ijankaikkisuus ei enää olisi aineelliselta kannalta käsitettävä aineellisen maailman ijankaikkisuutena. Samalla tavalla olisi meidän molempien olemistapojemme samanaikaisuus asetettava aistillisen maailman samanaikaisuuden rinnalle. Aineellisuus on siis jakso yksilön ja maailman kehityksessä.
Materialismi ja panteismi tuntevat vallan hyvin oman toivottomuutensa vastakohtana mystillisen maailmankäsityksen lohdulliselle opille. Mutta tähän väitteesen he vastaavat, ettei lohdullisuus suinkaan ole välttämätön tunnusmerkki totuudelle. Tosin ei, mutta kuitenkin mahdollinen tunnusmerkki! Käsite "lohduton totuus" ei ole mikään contradictio in adjecto.[61] Lohdulliset maailmankäsitykset voivat syntyä sitenkin, että toivomuksesta tulee ajatuksen isä, kuten useimmissa uskonnoissa. Mutta materialistit ja pessimistiset panteistit ovat koettaessaan karttaa tätä virhettä langenneet päinvastaiseen.
Dum stulti vitant vitia, in contraria currunt.[62]
Tottumuksesta omaan käsityskantaansa on heissä juurtunut se ennakkoluulo, että lohduttomuus on välttämätön totuuden tuntomerkki ja jokainen maailmankäsitys, joka vähänkin tyydyttää tunteen tarvetta, näyttää heistä sentähden jo ennakolta epäluulonalaiselta. Luonnontieteellisen maailmankäsityksen lipunkantajat suorastaan mässäilevät eleegisessä tunnelmassa kuvatessaan maallista elämää taisteluineen ja hautakumpua loppupisteenä, kun he hajoittavat taivaankappaleita ja kokonaisia kiintotähtisykermiä. Sitä tehden he hyvällä kaupalla saavuttavat ylevämielisen runollisuuden maineen.
Mutta heille täytyy huomauttaa, ettei käsite "lohdullinen totuus" myöskään ole contradictio in adjecto. Mystillinen maailmankäsitys olisi vain silloin moitittava, jos sen perustajat olisivat jo asiaa mietiskellessään heittäneet syrjäkatseen lohdutukseen ja sitten antaneet järkensä vilistää sinne. Vaan tämä ei ole tapaus. Mystillinen maailmankäsitys lepää somnambulismin ja spiritismin tosiasioilla ja vetää niistä välttämättömät johdonmukaiset päätökset, joiden ei suinkaan välttämättömästi! tarvitse olla puolueellisia miellyttävään tulokseen nähden. Arvostelu ei saa koskaan arvostella tutkimisen tulosta, vaan ainoastaan tietä, jolla se saavutetaan; samaten on tutkijankin vain katseltava vaeltamaansa tietä, huolehtimatta sitä, mihin se vie.
Mystillinen maailmankäsitys syntyy tieteellistä tietä vetämällä johdonmukaisia päätelmiä varmoista tosiasioista. Työssään tutkija etsii totuutta eikä mitään muuta ja kysymys, onko se lohdullinen, tuntuu hänestä yhtä turhalta kuin matemaatikosta kysymys, onko kolmio vihreä vaiko sininen. Tällainen kylmä objektiivinen kanta on kuitenkin tarpeellinen ainoastaan ajatustyössä, jota tehdessä järjen täytyy pysyä vapaana sydämmen houkutuksilta. Mutta jos sydän lopulta selittää olevansa tyytyväinen niin eihän tämä voi alentaa työn arvoa. Jos arvostelijan ymmärrys panee vastalauseensa tämän tuloksen tähden, silloin se olisi vannotettu sydämmen vihollinen, silloin se ei puolestaan enää olisi objektiivinen.
Totuuden täytyy olla läpikuultava kuin jää, van ei sentähden tarvitse olla jääkylmä. Ja jos se ei sitä ole, on tutkijalla vapaus iloita siitä samaten kuin ilmanennustaja ennustamastaan ihanasta suvipäivästä ihmisenäkin saattaa iloita. Olisi narrimaista vaatia häneltä, että hän ottaisi järjenviileytensä mukanaan metsään. Kun arvostelijani sanovat minun maailmankäsitykseni tyydyttävän monen sydämmen tarvetta, niin ovat he oikeassa, mutta mitäs minä sille mahdan? Jos he sitävastoin sanovat minun maailmankäsitykseni olevan sille rakennetun, niin teen minä korkeintaan sen johtopäätöksen, etteivät he tieteellisellä arvostelulla, arvostellen minun kulkemaani tietä, päässeet minuun käsiksi ja ryhtyvät sentähden arvostelemaan tulosta.
Jos hypnotismin, somnambulismin ja spiritismin todisteet pitävät paikkansa ja jos ei näistä vedettyjä johtopäätöksiä vastaan ole mitään muistuttamista, niin on näistä johtuva maailmankäsitys myönnettävä oikeaksi niin kauvan kunnes mahdollisesti uusien kokemusten kautta tullaan toiseen päätökseen maailmanlaskussa.
Nyt on hypnotismi jo tunnustettu ja jos muutamat professorit, kuten Dubois-Reymond ja Meynert asettavat päätelmänsä tosiasioita vastaan, joita he eivät ensinkään ole tutkineet, niin on tämä juuri samaa kuin jos ajaisi päänsä seinään, mikä ei koskaan koidu seinälle vahingoksi. Jaksona hypnotismissa on somnambulismikin jo tunnustettu, ja piakkoin kyllä professorit "keksivät" ne tosiasiat, jotka jo sata vuotta sitte peljästyttivät varpuset pois katoilta. Miten epämääräinen raja somnambulismin ja spiritismin välillä on, olen minä jo niin usein osoittanut, ettei minun tarvitse sitä tässä uudistaa. Ja jos tästä huolimatta tohtori Moll Berlinistä on nykyään selittänyt mediumein paukeäänten syntyvän kylkiluiden lyömisestä toisiaan vastaan, niin saattaa hän olla varma jälkimaailman homerisesta naurusta.
Transcendentaalisen sielutieteen tunnustaminen kokonaisuudessaan on siis vain ajankysymys ja vaikka jo onkin uusia oppikirjoja sielutieteessä, joissa ei ole vaatimattomintakaan tilaa annettu somnambulismille, niin täytyy suoraan sanoa, että nämät kirjat — miten paksuja lienevätkään — ovat vanhettuneet jo samana päivänä kuin ilmestyvät. Tämäntapaisista ammattioppineista saattaa sanoa Lichtenbergin kanssa: "Minä olen jo useammin kuin yhden kerran huomauttanut, että ammattimiehet usein ovat tietämättömät siitä, mikä parasta on."
Fysioloogisella sielutieteellä tulee aina olemaan arvonsa tärkeänä tieteenhaarana; vaan se on aivan kykenemätön ratkaisemaan ihmisen olemiskysymystä. Tämän voi ainoastaan transcendentaalinen sielutiede tehdä. Tämän merkitystä ei voida sillä vähentää, että sanotaan sen käsittelemien ilmiöiden usein olevan sairalloisten tietojen kanssa yhteydessä. On enemmänkin syyn ja ehtojen sekoittamista, kun siitä päätetään, että mystilliset ilmiöt itsessään ovat sairalloisia. Eikä niitä voida sitenkään halventaa, että selitetään normaalit sielulliset ominaisuudet korkeimmiksi. Sitä ne ovatkin käytännöllisessä suhteessa ja, kuten Kant sanoo, voidaan "tieto toisesta maailmasta täällä saavuttaa vain siten, että kadotetaan osa siitä ymmärryksestä, jota tätä maailmaa varten tarvitaan"[63] Mutta tästä huolimatta on transcendentaalisilla ominaisuuksilla suurin teoreettinen eli tietopuolinen merkitys ihmisen selittämiselle; sillä ne todistavat, ettei hän ole luotu ainoastaan tätä elämää varten. On vaikeampaa saada esille todistus siitä normaalista psykestä[64] ja ainoastaan siksi materialismi saattoi niin itsepintaisesti pitää puoltansa. Mutta se hajoaa kappaleihin, jos vain ainoakaan kaukonäkemisen kohtaus on todistettu, ja nyt ovat tuhannet sellaiset kohtaukset todistetut. Sikiön ominaisuuksista äidinkohdussa ovat ne ominaisuudet tavallaan korkeimmat, mitkä ovat sen sikiöelämälle tärkeimmät. Mutta paljoa suuremmasta filosofisesta merkityksestä ovat ne taipumukset, joilla ei ole mitään merkitystä tälle olemisasteelle, vaan todistavat, että se valmistautuu astumaan meidän maailmaamme, valon maailmaan. Sen liikuntoelimet ja aistikoneistot ovat vielä tarpeettomat, vaan niistä juuri me tunnemme sen korkean kutsumuksen.
Me tahdomme nyt lyhykäisyydessä koota yhteen ne perusteet, mitkä osoittavat transcendentaalisen sielutieteen merkityksen ihmisen olemiskysymykselle:
Pope sanoo, että ihmisen varsinainen tutkimusaine on ihminen. Meille on subjektiivinen tarve ensi sijassa päästä selvyyteen omasta itsestämme. Vaan koska meillä kieltämättä on ensi sija maan päällä, olemme me myöskin objektiivisesti huvittavin tutkimuksen esine.
Yritykset selittää maailmaa ja selittää meitä itseämme maailman kautta, ovat tähän saakka onnistuneet niin huonosti, että taitaisi maksaa vaivan koettaa ruveta selittämään maailman merkitystä ihmisen olemiskysymyksen kautta. Vieläpä meidän täytyykin astua tätä tietä; ihminen, joka on korkein tosiolemus luonnossa, täytyy ensinnäkin olla oikein selitetty, jotta itse luonto tulisi oikein arvostelluksi. Kirjailijaa tahi taiteilijaa täytyy arvostella hänen parhaitten teostensa mukaan. Komeroa ei saa arvostella niiden paikkojen mukaan, jolloin hän Horatiuksen sanojen mukaan on nukkunut.[65] Vasta sitte kun tiedämme mitä ihminen on, me voimme päättää mitä maailma on. Koska meillä on taipumusta tajuntaan ja siveellisyyteen ja olemme luodut sopusoinnussa luontoon, täytyy luonnonkin olla henkinen ja siveellinen ongelma. Maailma ja ihminen voidaan tosin käsitteessä eroittaa toisistaan, vaan he kuuluvat kuitenkin yhteen. Koko maailmanarvoitus esiintyy erilaisessa valossa sen mukaan, jos me käsitämme ihmisen materialistisesti vain luonnontieteellisenä ongelmana tahi spiritualistisesti metafyysillisenä ongelmana.
Korkeimman selityksen ihmisestä me löydämme transcendentaalisesta sielutieteestä, joka siis myöskin antaa koko luonnolle korkeamman merkityksen. Muuan vertaus tähtitieteen alalta valaisee tätä seikkaa: Ensimäinen, joka teki tieteellisiä havaintoja tähdenlennosta, päätti epäilemättä valon mukaan, että avaruudessa jostain syystä syntyy loistavia pisteitä, että ne liikkuvat suurella nopeudella ja sammuvat sitten. Mitä silmä meille näyttää on kyllä täten oikein lausuttu, mutta se ei vielä selitä meille tähdenlennon luontoa. Vasta silloin tämä selvisi, kun tähdenlento käsitettiin kuuluvaksi kosmillisen luonnontieteen ilmiöihin. Vaelluksellaan auringon ympäri tähdenlento joskus joutuu maan ilmapiiriin. Siten hidastuu sen eteenpäin-liikunto ja muuttuu molekylääri-liikunnoksi, s.o. lämmöksi. Tähdenlento alkaa hehkua ja se osa sen rataa, joka kulkee maan ilmapiirin läpi, käy loistavaksi. Mutta ulkopuolella ilmapiiriä, missä ei ilman tuottamaa vastusta enää ole, se jälleen sammuu. Se katoaa optillisesti, mutta jatkaa tositeossa vaellustaan. Tähdenlennon olemassaolo ei siis ole rajoitettu sen radan loistavaan osaan, vaan on se pidennetty sekä tällä että toisella puolella.
Hän, joka antaa ihmiselämän alkaa syntymässä ja päättyä kuolemassa, on tuon tähtitieteilijän kaltainen, joka selittää tähdenlennon pelkästään ilmastolliseksi ilmiöksi sen radan loistavan osan mukaan. Jos me vain katselemme maallista, aistillisen tajunnan valossa loistavaa osaa ihmisen elämänradasta, tulemme me väärään johtopäätökseen, teemme hänestä luonnontieteellisen ongelman. Meidän täytyy tuntea hänet kosmillisena olentona, pitentää maallista osaa hänen radastaan sekä eteenpäin että taaksepäin ajassa oppiaksemme tuntemaan hänen todellisen luontonsa.
Koska nyt tositeossa ainoastaan maallinen osa meidän elämänradastamme on meidän aistillisen tajuntamme valaisema, vaan koko muu osa siitä lepää pimeyden peitossa, on kaiken mystiikan perustuksena — sen ceterum censeona — lause: itsetajunta ei tyhjennä esinettään; tahi toisin sanoen: meillä on olemassa transcendentaalinen sielutiede! Se ihminen, joka voi todistaa tämän lauseen, että me ulotumme itsetajuntamme ylitse, ja tyydyttävällä tavalla vastata kysymykseen, miten pitkälle me sen ylitse ulotumme — joka epäilemättä tulee olemaan ensi vuosisadan filosofian tehtävä — hän tekee yhtä paljon ihmisen olemiskysymyksen ratkaisemiseksi kuin Schiaparelli tähdenlentojen suhteen. Hän nimittäin todisti, että atmosfeerinen, loistava osa niiden rataa on ainoastaan osa isommasta, kosmillisesta kierroksesta. Vaan jos muutamat pisteet tästä kierroksesta ovat määrätyt, voidaan myöskin laskea koko radan muoto ja paikka.
Koska meidän aistillinen tajuntamme valaisee ainoastaan maallisen, syntymän ja kuoleman välisen osan meidän radastamme, syntyy se luulohäiriö, että syntymä on meidän olemisemme alku ja kuolema sen loppu ja että tämän olemisen meille lahjoittaa ulkoapäin tuleva vieras, pelkästään maallinen syy. Tämä luulohäiriö täytyy maallisella henkilöllä itselläänkin olla, vaikkakin me — transcendentaalisella tajunnalla varustettuina olentoina — vapaaehtoisesti olemme päättäneet sukeltautua maallisuuteen. Mutta salaiset tieteet opettavat meitä tuntemaan sielun järjestävän luonnon ja täten on meidän ratamme maalliseen osaan liitetty ennenoleminen ja jälkeenoleminen. Ne opettavat meille vielä, että me vaellamme nämä ratamme pitennystaipaleet, mitkä meille ovat tajuamattomassa, transcendentaalisella tajunnalla, mihin meidän täytyy turvautua kaikkialla missä aistillinen tajunta lakkaa tahi alkaa, toisella puolen syntymää samoinkuin toisella puolen kuolemaa. Ne opettavat meille vihdoinkin — niin, neron luomatkin sen jo osoittavat — että tämä transcendentaalinen tajunta on samanaikainen aistillisen tajunnan kanssa, vaikka tosin tältä kätkettynä. Meidän tulomme tähän elämään tapahtuu siis meille tietämättömästä — vaikkei itsessään tajuamattomasta — syystä, ja tämä syy ei ole ulkopuolella meitä, maallisissa olosuhteissa, vaan itsessämme meissä. Se on transcendentaalinen tahdontoiminta. Ulkonainen pakko on vain näennäistä.
Tämä kaikki käy yhä selvemmäksi, jos katselemme asiaa päinvastaiselta kannalta, että nimittäin tekoa seuraava aistillinen tajunta herättää näennäisen vapaudentunteen, vaikka se tapahtuukin vieraasta vaikutuksesta. Spinoza on eräässä kirjeessään lausunut sen syvän sanan, että jos tajunnalla varustettu kivi nakattaisiin menemään, luulisi se lentävänsä omasta vapaasta tahdostaan. Seikka on kenties kirjaimellisesti tosi; sillä jos kaikki voima — Schopenhauerin ja Wallacen mukaan — on tahtoa, niin tämä kivi, mikäli se tuntisi oman olentonsa, löytäisi itsessään tahdon, joka sitä pakoittaa lentämään eteenpäin heittokaaressa, samaten kuin se maahan tultuaan ei enään tuntisi tätä voimaa ja luulisi sentähden, fyysillistä hitauttaan psykilliseksi eli sielulliseksi.
Jos siis vapauden luulo voi syntyä tajunnan voimasta, niin voi myöskin epävapauden luulo syntyä tajuamattomuuden voimasta. Niin, jopa elämämme, meidän oman käytöksemme määräämä sisällys — toiselta puolen ulkonaisten olosuhteiden luoma — voisi kuitenkin toiselta puolen olla transcendentaalisesti määrätty. Me otamme esimerkiksi tämän kirjoituksen alussa mainitun merimiehen. Jos tämä ennen joutumistaan saarelle olisi saanut posthypnotisia käskyjä, mitkä hänen olisi pitänyt kuukausien ja vuosien kuluttua täyttää, niin olisi hän oikeaan aikaan ne täyttänytkin, ja koska tämä tapahtui täydessä tajunnassa olisi hän uskonut sen tehneensä vapaasta tahdosta. Meidänkin elämämme toiminnat voivat siis vallan hyvin yksilölliseen tai historialliseenkin tehtävään nähden tapahtua ikäänkuin posthypnotisista määräyksistä, jolloin hypnotiseeraajana on ollut transcendentaalinen subjekti meidän ollessamme aistillisen tajuamattomuuden tilassa, mutta mitkä määräykset sitte täytettiin vapauden luulossa.
Kant sanoo kolmannessa "puhtaanjärjen antinomiassaan", joka käsittelee välttämättömyyden ja vapauden vastakohtaa, että muutokset maailmassa — meidän tekomme niihin luettuina — tapahtuvat välttämättömyydellä. Maallisesti katseltuna on joka tekomme välttämätön seuraus vaikuttimesta ja luonteesta ja Kant sanoo, että jos me tarkalleen tuntisimme jonkun ihmisen empiirisen luonteen, voisimme me yhtä varmasti ennakolta päättää, miten hän tulisi määrätyissä olosuhteissa menettelemään, kuin me laskemme auringon pimenemisen tapahtuvaksi. Vapaus, sanoo Kant, löydetään ainoastaan yliaistillisuuden, älyllisyyden valtakunnassa. Vaan jos nyt yliaistillinen olento, transcendentaalinen subjekti, on perustuksena meidän maalliselle, empiiriselle luonteellemme, niin täytyy yliaistillinen vapaus ajatella yksilölliseksi. Sikäli täytyy tulomme tähän elämään, joka tajunnalle näyttää välttämättömältä — koska se sekoittaa elämän ehdot ja sen syyn toisiinsa — olla vapaaehtoinen subjektin toiminta; ja koska itse empiirinen luonne on vain transcendentaalisen luonteen esitys, täytyy meidän elämämme toiminnat vapaaehtoisina toimintoina lukea transcendentaaliselle subjektille kuuluviksi.
Siten voidaan nyt sadan vuoden kuluttua tämän Kantin mietelmä, jonka syvämielisyyttä Schopenhauer ja Schelling ovat niin ihailleet, selittää erään transcendentaalisen sielutieteen todisteen kautta, nimittäin posthypnotisen suggestioonin. Tieto meidän tekojemme välttämättömyydestä ei siis ole ristiriidassa meidän vapauden ja edesvastauksen tunteemme kanssa, vaan voi se siihen yhdistyä.
Itsehypnoosi ja posthypnotinen suggestiooni ovat yleensä tunnustettuja ilmiöitä ja niiden sovelluttaminen yllä mainitussa tarkoituksessa tunkee ehdottomasti mieleemme. Ne selittävät näet ei ainoastaan kaksi filosofista arvoitusta: syntymän ja sen edesvastauksen tunteen, joka välttämättömyydestä huolimatta meissä asuu, vaan toisiakin muutoin selittämättömiä tosiseikkoja, esim. ne rytmilliset liikkeet elämän kohtalossamme, joista Hellenbach puhuu kirjassaan "Lukujen taika",[66] ja sen "tarkoituksellisuuden yksilön kohtalossa", josta Schopenhauer puhuu.
Jos niin lienee, seuraa siitä myöskin, että meidän maallinen elämänkulkumme on laadittu transcendentaaliseksi hyväksemme ja tämä johtaa meidät transcendentaalisesti perustettuun resignatsiooniin eli alistumiseen, joka toimittaa paljo enemmän kuin konsanaan senlaatuinen resignatsiooni, joka välttämättömyydestä tekee ansion.
Joka kohdassa näkyy siis, että transcendentaalinen sielutiede — juuri siksi että me vasta siinä löydämme ratkaisun ihmisen olemisarvoitukseen — heittää järjen valoa meidän olemiseemme, joka katseltuna ainoastaan materialistisesti sekä maalliselta kannalta näyttää suurimmalta järjettömyydeltä. Sillä materialismin näkökannalta katseltuna on syntymä vain seuraus lyhyestä nautinnosta, minkä kaksi henkilöä,tunnetussa "kahdenmiehen itsekkäisyydessään"[67] ovat itselleen valmistaneet kolmannen kustannuksella. Kysymykseen, onko tuollainen "kahdenhengen itsekkäisyys" siveellisesti oikeutettu, täytyy tältä näkökannalta vastata kieltävästi. Kysymykseen, onko lapsilla velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan, niin, onko meillä yleensä minkäänlaisia velvollisuuksia, täytyy niinikään vastata kielteisesti. Mutta kaikkiin kolmeen kysymykseen täytyy vastata myöntävästi transcendentaalisen sielutieteen kannalta, joka siinä ilmaisee suuremmoisen merkityksensä käytännöllisessäkin suhteessa.
Puhuessaan moraalista eli siveellisyydestä materialistit rajoittavat — luonteenomaista kylläkin — tutkimuksensa kysymykseen, miten siveellisyys on saanut alkunsa. Toisen kysymyksen, onko siveellisyys meille velvollisuus, he hyvistä syistä jättävät syrjään. Pelkästään aineellisessa mailmassa, joka ainoastaan suuremman kokonsa kautta eroaa kemiallisesta retortista, ei ole niin mitään, jolle siveellisyyden voi rakentaa. Jo käsitteesensä katsoen edellyttää siveellisyys, että maailma ja ihminen eivät ole ainoastaan luonnontieteellisiä ongelmoita, vaan myöskin metafyysillisiä. Kun materialisti tämän kieltää ja kuitenkin saarnaa moraalia, on hän suorastaan epäjohdonmukainen, mikä ei tosin hänelle koskaan tunnu vaikealta.
Transcendentaalinen sielutiede sitävastoin kykenee todella ei ainoastaan saarnaamaan siveellisyyttä vaan perustelemaankin sen; sillä se opettaa, että kuolemattomuus ja tulevainen elämä riippuvat siitä tavasta, miten me käytämme taipumuksiamme ja lahjojamme tässä elämässä. Mutta tämä ei ole ainoastaan käytännöllisestä merkityksestä, vaan erittäinkin meidän päivinämme hyvin tärkeästä merkityksestä. Sillä uskontojen hajaantumistaistelussa on siveellisyys kadottanut vanhat tukensa. Tähän saakka kuljetulla tiellä täytyy sentähden itse siveellisyydenkin vähitellen hajaantua. Nykyinen siveellisyys on sakka menneisyyden ihanteellisista maailmankäsityksistä, joilla oli opettavainen merkityksensä ja täyttivät tarkoituksensa, vaikka siveellisyys niissä oli perustettu tyydyttämättömällä, jopa väärällä tavalla. Siveellisyyden täytyy siis ehdottomasti kuihtua pois, ellei siihen pulputa uutta verta uudesta ihanteellisesta maailmankäsitteestä.
Tämä maailmankäsitys on vielä vasta ensi alussaan ja sentähden kuvastuu meidän teoreettinen yhteyden ja yhtenäisyyden puutteemme siveellisyyskysymykseen nähden taasen siinä yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, niillä nykyajan ihmiset muodostavat elämänsä. Yksi janoaa tietoja Faustimaisella kiihkolla välittämättä lähimmäisistään mitään. Toinen heittäytyy elämän vilinään ajaen takaa kuuluisuuden aavetta ja pyrkii sitä tehdessä kenties saavuttamaan tietojakin, mutta vain siksi, että tieto on valtaa. Useimmat vihdoin rientävät vain aistillisten nautintojen perässä ja rahan perässä sillä hankkiakseen itselleen nautintoja. Kun tässä kilpajuoksussa moni tietysti uupuu ja jää jälkeen — sillä maa ei ole mikään hupsujen paratiisi — ja kun välttämättömästi vahingollisia köyhyyden ja rikkauden äärimmäisyyksiä syntyy, on viime aikoina sosialistinen kysymys voittanut alaa, näyttäytyen eri henkilöissä hyvin eri tavalla, muutamissa, ihmisystävällisenä haaveiluna, toisissa sokeana hävityskiihkona tahi halpamaisimpana turhuutena ja haluna tulla kuuluisaksi kuten esim. murhayritysten tekijä Hödelissä tahi — mainitaksemme erään johtavista miehistä — turhamielisessä agitaattori Lassallessa, joka uneksi riemukkaasta saapumisestaan Berliiniin lemmitty rinnallansa. Se, joka ei voi olla sankari, tahtoo kuitenkin olla Herostratos. Kaikissa näissä eri suunnissa yhteiskunnassamme luulee kuitenkin jokainen tekevänsä oikein ja on hänellä vastaava maailmankäsitys menettelytapansa puolustukseksi ja tässä juuri näkyy yhteyden ja yhtenäisyyden käytännöllinen puute teoreettisen puutteen seurauksena.
Valitettavasti ovat oikeutetutkin ainekset tässä yhteiskunnallisessa liikkeessä takertuneet kiinni siihen mielipiteesen, että uudistus on kokonaisuudessaan toimitettava materialistisen maailmankäsityksen pohjalla. Mutta tämä on suoraa epäjohdonmukaisuutta; sillä kuta enemmän teoreettinen materialismi muuttuu vakaumukseksi, sitä enemmän sen mukaan käytännössä eletään ja siten yhä kiristetään taistelua elämisen puolesta, jota sosialismi kuitenkin tahtoo hellittää. Ulkonaisilla kansallistaloudellisilla parannuksilla tämä tosin voidaan jossain määrin toteuttaa; mutta pääasiana pysyy kuitenkin muuttaa ihmiset sisällisesti niin, että lähimäisrakkaus vallitsee keskuudessamme ilman näitä ulkonaisia toimenpiteitä, mitkä muutoin aina — toisista kuitenkin — tuntuisivat rasittavalta painolta. Ne sosialisteista, joilla todellakin on siveellisenä pyrintönä vain auttaa köyhiä ja onnettomia, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan, ettei materialistiseen maailmankäsitykseen sulautunut sosialismi koskaan voi pysyväisesti saavuttaa päämääräänsä ja että tämä päämäärä saavutetaan ainoastaan metafyysillisen maailmankäsityksen pohjalla. Mutta sellainen voidaan meidän vuosisadallamme rakentaa ainoastaan kokemuksen tietä saavutetuille tosiasioille ja sentähden täytyy transcendentaalisen sielutieteen ensi sijassa voittaa tunnustusta; se on se portti, joka johtaa metafysiikkaan.
Meidän joukossamme on useita, jotka katselevat sivistystämme optimistisella lyhytnäköisyydellä, jotka näkevät kaikki ruusunpunaisessa valossa ja jo tässä meidän nykyisessä yhteiskunnallisessa tilassamme näkevät huomattavan siveellisyysasteen toteutetuksi, eivätkä sentähden voi havaita uuden maailmankäsityksen tarpeellisuutta. Mutta lähemmin tarkastaessa muuttuukin meidän sivistyksemme siveellinen väritys pelkäksi ulkokiilloksi, käytöksen säännönmukaisuudeksi ilman siveellistä mieltä. Tätä laillisuutta ylläpitää sivistyneissä yleinen mielipide, sivistymättömissä valtiomahti ja rikoslaki. Ainoastaan se, mikä on jälellä siveellisyyttä meidän sivistyksessämme, kun kaikki näiden molempien pelättien laskuun kuuluva vedetään pois, on oikeata tavaraa ja voidaan lukea sisällisen mielialan synnyttämäksi. Tämä näkyy joka kerran, kun laillisuuden tukipylväät — vaikkapa hetkeksikin — kumotaan. Petomaisuus astuu aina silloin näkyviin. Niinpä esim. "suuren" vallankumouksen aikana, jolloin ihmispäitä kannettiin seipäiden nenässä kaduilla, joten Pariisi yhdellä iskulla vajosi Dahomeyn sivistyskannalle. Siveellisyyden vähentymisestä ei voinut olla puhetta; ainoastaan sitä pakkoa oli vähennetty, joka siihen saakka oli ylläpitänyt laillisuuden. Mutta samalla tavalla tulisivat uudessa vallankumouksessa anarkistit ja nihilistit antamaan todisteen siitä, että meillä keskellä sivistystämme on punanahkamme, ja tuskinpa paremmille sosialisteille onnistuu irtautua tästä seurasta.
Kaikki tämä täytyy puolueettomasti arvostellessa meidän siveellisyysastettamme ottaa lukuun, ja osoittaa se, että on välttämätöntä virittää jälleen henkiin usko metafysiikkaan, koska vain tällä tavalla siveellisyys voi saada uusia tukia. Mutta siveellisyyden, joka ei ole pelkkää ulkokuorta, vaan on sisällisesti perusteltu, täytyy kasvaa itsestään siitä ihmisen määrittelystä, jonka tämä uusi metafysiikka antaa. Tässäkin siis kaikki riippuu ihmisen olemiskysymyksen oikeasta ratkaisemisesta.
Siveellisyyden määritteleminen on epäilemättä filosofian vaikein vaan myöskin varsinaisin tehtävä, sillä ihminen on luonnon korkein olemus ja siveellisyys on hänen korkein ominaisuutensa. Vaistomaisesti me asetamme tämän sivistystä korkeammalle. Siveellisissä ihmisissä me tuskin kalpaamme sivistystä, mutta nero ilman siveellisyyttä tekee meihin vastenmielisen vaikutuksen. Tyhmyys herättää sääliä tai naurua, kehnous suuttumusta. Filosofisten järjestelmien varsinaisena koetuskivenä on siis se, kelpaavatko ne siveellisyyden perustukseksi.
Mutta siveellinen vaisto on epäjohdonmukainen tunne, jos ihmisen yksilöllisyyden rajoittaa kehto ja hauta. Jos ainoastaan meidän ratamme näkyväisellä osalla olisi todellisuutta ja jos me kulkisimme tajunnalla kohti sammumistamme, silloin meidän tilamme olisi sama kuin kuolemaan tuomitun, sillä erolla ainoastaan, että meidän tiemme teloituspaikalle olisi hiukan pitempi ja aika, jolloin pääsemme perille, epämääräinen. Laki myöntää kuolemaan tuomitulle viimeisinä päivinä kaikkein hänen ruumiillisten toivojensa tyydyttämisen. Sellainen oli tapa jo vanhoilla kreikkalaisilla. Mutta tätä me tekisimme koko elämänikämme — samalla laimiinlyöden valmistuksen tulevaiseen elämään — jos me materialistien lailla pitäisimme kuolemaa kaiken loppuna.
Tässä osoittautuu, että siveellisyyden laita on sama kuin sivistyksen. Sivistyksen määräaste riippuu nimittäin ajanhengen kehityksestä. Eläin elää nykyisyydessä, sillä ei ole ajantajuntaa. Melkein sama on paimentolaisen laita. Hän ei ota oppia menneisyydestä eikä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tulevaisuuden varalta. Sivistysihminen on korkein maallinen olento, koska hän toimii menneisyyttä ja tulevaisuutta silmällä pitäen. Ajanhengen kehitysaste määrää siis ihmisen bioloogisen kehitysasteen ja liittyy järjen kehitysasteesen. Sillä menneisyys voidaan säilyttää muistossa ainoastaan abstraktisten käsitteiden muodossa, tulevaisuus voidaan ajatella samoin. Sentähden on koko meidän sivistyksemme, mitä älykkäisyyteen tulee, sidottu ajantajunnan kehitykseen. Ilman sitä ei biolooginen muunnos olisi päässyt kohoomaan eläimen astetta ylemmäksi.
Samaten kuin älykkäisyyden kehitys on sidottu maallisen ajanhengen kehitykseen, samaten on siveellisyyden kehitys sidottu ylimaallisen ajanhengen kehitykseen. Vasta silloin se tulee mahdolliseksi, kun me katselemme maallista, aistillisen tajunnan valaisemaa ratamme pätkää ainoastaan osana kenties hyperbolisesta[68] kaaresta, joka meidän täytyy vaeltaa. Vaikkapa älykkäisyyden kohotessa maallinen aika kuinkakin täydellisesti käsitettäisiin ja käytettäisiin sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen nähden, voi se kuitenkin tulla vain älykkäisyydelle hyväksi sekä rientojen esineeksi vain maallisen olemuksemme etuihin nähden. Mutta siten syntyy ristiriita siveellisyyden kanssa. Koko meidän olentomme, sen varsinaisen osan hyväksi me vasta silloin työskentelemme kun ajantajunta ulottuu maallisen elämän tuolle puolen ja ihmisen metafyysillinen luonto jälleen tulee arvoonsa. Tämän ajanhengen kohottaminen ja siihen yhdistetty koko ihmisen kohottaminen koskee myöskin siveellistä ihmistä.
Transcendentaaliset! sielutieteen tehtävä on opettaa meitä tuntemaan tämä päämäärä. Se opettaa, että ihminen on aineellistuminen transcendentaalisesta subjektista, yliluonnollisen olennon ruumiillistuminen. Tärkeä osa luonnosta on hän tosin samaa kuin koko tämä luonto näyttää olevan, joka ei ole syntynyt tyhjästä, vaan on aineellistuminen näkymättömästä maailmasta. Niin ajattelivat mystikot.[69] Raamattu nimittää tätä meidän näkymättömän olentomme aineellistumista "karkoitukseksi paratiisista. Me voimme säilyttää tarinan, mutta tulkitsemme sen salaisten tieteitten hengessä, kuten Philo, Origenes, kabbalistit, Plotinus ja Plato aateopissaan ovat tehneet. Paratiisi on ennen syntymää, se on ennenoleminen. Syntiinlankeemus ei seuraa syntymistä, se on juuri maallinen syntyminen. Se on sama kuin paratiisista pois karkoittaminen, s.o. syntymisessä me kadotamme tiedon transcendentaalisesta olemisestamme. "Eläinten nahat, joilla Jumala vaatetti langenneet ihmiset, ovat maalliset ruumiit, joita he häpesivät opittuaan ne tuntemaan, jotavastoin he eivät hävenneet eetterisen ruumiinsa alastomuutta.
Syntiinlankeamisen kautta — niin sanoo raamattu — on. kuolema tullut maailmaan. Totisesti, sillä kaiken aineen katoavaisuuden tähden kestää aineellistuminen ainoastaan jonkun aikaa ja sitä seuraa aineellistumisen loppu s.o. kuolema. Siksipä meidän täytyy käyttää elämää kootaksemme sellaisia aarteita, mitkä eivät kuolemassa katoa. Ohjelman meidän käytöksellemme tässä elämässä määrää tieto siitä, että me olemme kehityskykyisiä tuolla puolen haudan.
Tämä käsitys "syntiinlankeamisesta" ei tosin voi miellyttää teologeja, joilla ei ole aavistusta omien opinkappaleiden esoteerisesta[70] puolesta; mutta esoteerisesti käsitettynä on kertomus tosi. Jos sitävastoin jäykistytään kirjaimelliseen opinkappaleiden tulkitsemiseen, niin eivät ne kestä tieteellistä tutkimusta, eivätkä mitkään teologien ponnistukset voi estää epäuskoisten luvun alituista kasvamista. Juuri siinä onkin jokaisen syvämielisen uskonnontarinan totuus, että se joka tietoasteella kasvautuu uuteen tulkitsemismuotoon vanhettumatta. Kun yksinkertainen tulkitseminen on käynyt kelpaamattomaksi syntyy syvempi tulkitseminen. Esoteerisesti käsitettynä sisältää siis lapsuutemme oppikirjojen kertomus Aatamistakin totuuden siemenen.
Kirkko tosin ei tyydy tällaisiin myönnytyksiin ja sentähden ei voi ihmetelläkään sen ja nykyisen mystiikan keskenäistä eripuraisuutta, joka eripuraisuus kenties piankin on saava ratkaisunsa. Se on siinä suhteessa surkuteltava, että ihmiskunnan ja ihanteellisen sivistyksen varsinainen vihollinen on materialismi, minkä lannistamiseksi kaikkien niiden pitäisi yhtyä, jotka — missä muodossa tahansa — uskovat metafysiikkaan. Mutta lapsellista olisi toivoa mitään kirkolta, joka on ainiaan vainonnut toisin uskovaisia, vaikkapa vaan heidän uskonsa olisi muutamilla hienoilla vivahduksilla eronnut kirkon opista. Se on aina ylläpitänyt tätä taisteluaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, tulella ja miekalla, niin kauvan kun sillä valta oli, ja se pitkittää sitä vielä meidänkin päivinämme, valtansa kadotettuaan, lievemmillä keinoilla.
Muuten ei nykyajan mystikolle voi olla hetkeksikään epäilyksen alaista, mille puolelle lähestyvänä riidan ratkaisuhetkenä voitto kallistuu. Kirkko ei tule koskaan luopumaan väitteestä, että sen opinkappaleet ovat ilmestyksiä, joista ei saa poistaa mitään, vaan jotka täytyy vilpittömästi uskoa — vieläpä kirjaimellisesti. Mutta sillä ei ole vähintäkään mahdollisuutta tehdä nämä vaatimuksensa kuulluiksi. Se henkilö ei ymmärrä meidän vuosisataamme, joka ei tahdo käsittää, ettei ihmiskuntaa enää voi kuljettaa uskonnon talutusnuorassa. Luonnontieteitten vuosisata ei tahdo enää uskoa, vaan tietää. Vaihdos ei tosin ole niinkään helppo ja se tuottaa joksikin aikaa
vakavia ikävyyksiä; mutta onpa kuitenkin ilahduttava ilmiö se, että ihmiskunta tuntee tarvetta kohota uskonnosta tiedon korkeammalle kannalle. Totuudelle voi vain tuottaa lisävaltaa se, ettei sitä ainoastaan uskota vaan tunnetaan ja tietävä ihminen seisoo korkeammalla asteella kuin uskova. Kun epäusko tarttuu kansaan ennenkuin korvausta on saatavissa, on se tosin epäilyttävä asia, mutta kuitenkin vain murroskaudelle. Jos katseemme voisi ulottua kauvas yli tämän murroskauden, vaikenisivat valitukset aikamme epäuskosta.
Nykyään kärsii juuri meidän kuolemattomuusongelmamme enimmin uusaikaisesta epäuskosta. Vakaumus tähän saakka tunnustettujen todistusten kelpaamattomuudesta on jo joukkoilmiö; ja niin kauvan kun pätevämmät, kumoamattomat todistukset kuolemattomuudesta eivät ole tunkeneet kansaan, heittävät nämä ulos lapsen kylpyveden mukana ja täyttävät tyhjän paikan materialismilla. Niinpä on meidän päivinämme työmiespiireissä enimmän luettuja kirjoja Büchnerin "Voima ja aine". Tässä on epäilemättä suuri vaara tarjolla. Tämä vaara tajutaan ja kirkko tietää käyttää hyödykseen huolestunutta mielialaa. Sammuttaakseen paloöljy valkeata se tarjoaa valtiolle vihkivettä. Tästä on meidän päivinämme syntynyt sellaisia ilmiöitä kuin Preussin ,koulureformiehdotus. Jotta saataisiin joukot jälleen uskomaan turvaudutaan koulun apuun. Luullaan siis, että voidaan ilman mitään muuta pyyhkäistä pois meidän vuosisadaltamme, joka tahtoo astua uskosta tietämiseen, sen luonteenomainen leimamerkki. Joukot täytyy saada jälleen uskovaisiksi, ja tätä tarkoitusta varten täytyy tieteen alistua uskolle alamaiseksi. Tällä tavattomalla vaatimuksellaan on kirkko tähän saakka saavuttanut ainoastaan sen, että epäusko on kasvamistaan kasvanut, ja selvää on, ettei se tätä tietä vastaisuudessakaan voi muuta saavuttaa. Jos sana kehitys pitää paikkansa niin hyvin historiaan kuin biologiaan nähden, niin kirkko, joka korottaa prinsiipiksi uskonnon kykenemättömyyden kehitykseen ja sen kirjaimellisesti tulkittujen opinkappaleiden ijankaikkisen pätevyyden, voi vain täten kadottaa valtaansa. Kirkko ei voi päästä voitolle tieteestä, joka asettaa kirkon "sinun pitää uskoa" vastaan oman käskynsä "minä tahdon tietää". Ainoastaan sellaisella metafysiikalla, joka perusaatteen kannalta tunnustaa ihmiskunnan henkisen kehityksen ja kykenee antamaan aatteilleen kokemustodisteiden varman pohjan, on mahdollisuus päästä tunkeutumaan joukkoihin ja karkoittaa heistä materialismin oppi. Koska luonnontiede on tyydyttänyt tämän vaatimuksen, on se tunkeutunut joukkoihin ja tästä pitäen he asettavat tämän vaatimuksen joka metafysiikalle. Sanalla sanoen: ihmiskunta kasvaa yhä enemmän ja enemmän pois ilmestysuskosta, spekulatiivinen metafysiikka on aina pysyvä kaviarina kansalle, ja joukot voidaan kääntää ainoastaan sellaiseen metafysiikkaan, joka on heittänyt luotaan dogmatismin paheet ja omistanut luonnontieteellisen tiedon edut.
Tällaiset edut tarjoaa nyt se maailmankäsitys, joka — rakentaen salaisten tieteitten pohjalle — ojentaa tuntosarvensa metafyysillisen alaan saakka. Selvää on siis, että uusiaikaisella mystiikalla on kaikki edellytykset voittaa joukot puolelleen silloin kun sen kamppailu kirkon kanssa alkaa. Meidänkin työmiespiireissämme on jo sivistyksen tarve herännyt. He tietävät varsin hyvin, että pysyvän voiton saavuttaa ainoastaan se puolue, joka taistelee totuuden puolesta. Nyt tulee kirkko ja väittää, että hän juuri omistaakin totuuden, ja tarjoaa — uskonsääntöjä, joita tiedon kasvaessa on yhä vaikeampi uskoa, joita jo latinakoulun oppilas alkaa epäillä ja jotka ylioppilas viimeiseen rippeesen saakka nakkaa järveen. Uusaikainen mystiikka tekee aivan päinvastoin. Se ei vaadi uskomaan, vaan tutkimaan. Se tarjoaa maailmankäsityksen, joka tutkiessa muuttuu yhä todenmukaisemmaksi ja vihdoin muodostuu varmaksi tieteelliseksi vakuutukseksi, tiedoksi. Mystiikan ei tarvitse peljätä tutkimista, se kehoittaa siihen. Niin, vieläpä enemmänkin; se kehoittaa kokeilemaan ja tietää varmuudella, että jokaisesta, joka tätä neuvoa seuraa, tulee tämän uuden maailmankäsityksen puolustaja. Tällaisen maailmankäsityksen täytyy välttämättä voittaa yhä enemmän alaa kansassa. Kirkko ei mahda mitään sellaiselle vastustajalle. Se, joka vaatii "järjen uhraamista", ei pysty kilpailemaan maailmankäsityksen kanssa, joka vaatii järjen käyttämistä, niin, kehoittaapa tekemään kokeita ja odottaa niistä yhä uusia, todisteita.
Nyt tulee tähän vielä lisäksi, että valtiolla ja sen, todellista etua, sen elämänkelpoisuutta huolehtivalla kirkolla olisi syytä edistää sellaista liikettä, joka lakaisee pois materialismin ja elvyttää jälleen eloon metafysiikan uskon. Jos tämä metafysiikka sitäpaitse niin tärkeässä kohdassa kuin kuolemattomuuden kysymyksessä on samaa mieltä uskonnon kanssa ja voi antaa todisteita kuolemattomuudesta, jotavastoin kirkolla ei sellaisia todisteita ole, niin olisihan tämä uskonnolle suuri voitto, jonka rinnalla ei tule kysymykseen vaikka toiset osat katolisesta tahi protestantisesta oikeaoppisuudesta hajoaisivatkin kappaleihin.
Ihmiskunta on siten palajava metafysiikan uskoon,, vaan ei sillä tavalla, että lapsiin tyrkytetään opinkappaleita, vaan siten, että täysiaikaisten tutkittavaksi esitetään tosiasioita. Kirkon ei onnistu nyt — suuremmoisesta koneistostaan huolimatta — säilyttää uskovaisiansa. Vielä vähemmin konsanaan on onnistunut paavillisilla julistuksilla ja piispallisilla paimenkirjoilla käännyttää ainoakaan materialisti. Uusiaikainen mystiikka sisävastoin näkee päivä päivältä — ainoastaan siksi, että sillä on tosiasiat, puolellaan — uskolaistensa luvun yhä kasvavan ja on se jo tähän saakka saattanut materialismille sanomatonta haittaa.
Siten osoittautuu sieluoppi — lukuunottaen transcendentaalisen sielutieteen — olevansa hyvin suuresta merkityksestä käytännöllisessä suhteessa. Mutta teoriana se ei ainoastaan ratkaise ennen saavuttamattomassa määrässä ihmisen olemiskysymyksiä, vaan osittain myöskin maailmanongelman. Maailmantarkoitus käy osaksi meille läpikuultavaksi ja me huomaamme, että maailma on taimitarha hengille, joiden kehitystä kenties enemmän edistää transcendentaalisesta paratiisista karkoittaminen kuin olo itse paratiisissa.